Päiväkoti meni ihan metsään



Steinerpedagogisesti suuntautuneen päiväkoti Luonnossa kotonaan Uikunkodon pihapiirissä herää uusi päivä. Niin lapsen kuin vanhemman käsi ojentuu toinen toisensa perään  kohti vastassa olevaa kasvattajaa tervehtimään ja näin toivotetaan hyvä huomen. Tästä kohtaamisen hetkestä syntyy pohja sille, että tulossa on hyvä päivä. Kotatulen lämmössä saavat pienet suut mutustella kuivahedelmiä ja hörppiä juomaa palan painikkeeksi. Ehkä on hyvä istua hetki siinä, ihan aikuisen lähellä, ennen kuin ystävien touhut kutsuvat mukaan. Kaikista pienimmät tarvitsevat erityisesti aikaa ja aikuisen turvaa uuden päivän aloittamiseen. Sylistä on hyvä vilkuttaa aidan takana töihin kipittävälle äidille.  Useimmille leikin kutsuva voima kuljettaa mielikuvituksen maille jo heti aamutuimaan. Yhdeksään mennessä päiväkotiperhe on jälleen koossa, vastaanottamaan avoimin ja uteliain mielin tuleva, silloin pihalla kajahtaa siivouslaulu:

”Hoi lapsoset, nyt on leikitty, on aikaa siivota. Lelut paikoilleen, me laitamme, toisia auttaen. Yksi palikka täältä, toinen kaapin päältä, kolmas koirankopista ja neljäs vaarin vajasta. Nyt on kaikki palikat kasassa.”

Laulun mahti on suunnaton, sen kutsu viitoittaa tietä yhteiselle toiminnalle. Lapsen tahto saa jäljittelyn voimasta suunnan lempeästi siirtyä siivouksen kautta pihaleikeistä kohti kokoavaa aamupiiriä.  Piiriä jossa jokainen on osa yhteistä perhettä, yhtä arvokkaana, omana itsenään – ainutlaatuisena.

Kohti Satujenlaaksoa

Kolmesti viikossa uikunkotolaiset suuntavat tiensä lähimetsän leikkipaikalle, Satujenlaaksoon.  Jokainen askel kohti metsäpaikkaa on osa retkeä. Tuttua reittiä on tallattu kerta toisensa jälkeen ja aina se avautuu uudella ja omintakeisella tavalla. Tuttuudessa on helppo avata mieli uuden vastaanottamiselle,  antautua leikille ja liikkumisen kuplivalle ilolle. Kuinka riemullista voikaan olla oman kehon käyttäminen, käveleminen, hyppiminen ja juokseminen. Tai kuinka voimaannuttavaa onkaan välillä hiukan ponnistella kun vastatuuli vihmoo räntää kasvoille tai kun koko polku on kuin liukas luistinrata. Käveleminen on katoava taito, jollei sitä saa harjoittaa juuri tässä iässä, kun koko keho otetaan omaan käyttöön. Juuri nyt kun hermoverkostolle ja lihaksistolle valetaan koko elämää varten peruskivi. Ja uikunkotolaiset kävelevät, ihan vain kävelemisen riemusta ja siitä ilosta, että saavat samalla jo kulkiessaan leikkiä. Metsänportilla on aika pysähtyä. Istahtaa hetkeksi ja avata luontoportti laulun myötä:

”Me koputamme, saanko tulla sisään, sisään luontoon eläinten luokse. Me koputamme kuuleekohan kukaan? Haluamme tietää mitä puuhaatte.

On portti auki, astumme nyt sisään, sisään luontoon eläinten luokse. Sä lähde mukaan, kanssa ystäväin, seikkailut jo meitä odottaa.”

Metsän sylissä

Metsä ottaa aina avosylin vastaan, juuri sellaisena kun se tässä ja nyt on. Sen suuri sydän sykkii turvaa. Sen pienet ja suuret ihmeet pyytävät herkästi katsomaan, kuulemaan, haistamaan ja maistamaan. Pieni lapsi on aistimusten kautta avoin maailmalle, hän ei valikoi aistikokemuksia, eikä näin ollen voi suojautua niiltä. Metsän aistimaailma kutsuu luokse, tarjoten sensitiivistä ja stressitöntä tilaa kokemuksille viriketulvan sijaan. Luonnon aistikokemukset luovat vankan perustan koko myöhemmälle elämänkaarelle.

Metsä on salliva. Jokaiselle on tilaa ja mahdollisuuksia kulkea omaa ainutlaatuista polkuaan.  Elintilasta ei tarvitse kamppailla, sillä leikkipaikkoja riittää kaikille. Onko se tänään kaatunut kelopuunrunko, joka voi lähteä mielikuvituksen siivin lohikäärmeenä lentoon ystävät kyydissään? Vai suojainen piilopaikka, hieman aikuistenkin katseilta piilossa, valtavan juurakon kätköissä? Tai ehkä sittenkin kallioseinämä, jonka tasanteilla tiikerilapset levähtävät saalistusretkellään? Kaikista pienimmän paikka on ehkäpä ihan aikuisen lähellä. Siinä on hyvä ruokaveitsellä kaivertaa koloa lahopuuhun tai sitten vain katsoa miten aikuisen taitavissa käsistä puukko vuolee lastujen alta esille pupujussin.  Miten vain, jokaisella on oma paikkansa, oma olonsa ja tapansa, juuri sellainen joka on tänään tarpeen.

Aivoilla ja keholla on työtä

Ja kaikki näyttää vain leikiltä ja sitähän se on. Ja samanaikaisesti alati  kehittyvä keho, hermoverkosto, aivot ja sielu tekee hurjasti töitä. Ei ole aivan yksinkertainen tapahtuma istua ystävien kanssa Star Wars avaruusaluksessa, joka on luotu mielikuvituksen voimalla metsän aineksista. Miten paljon tarvitaankaan, että kaikkien leikkijöiden mielissä juuri tämä oksanhaara on käynnistysvipu ja tämä hiukan paksumpi oksa noupeudensäädin. Tästä puunrungon muhkurasta voi singota puolestaan tulipalloja avaruuteen.  Sosiaalinen vuorovaikutus on mitä parasta aivojumppaa ja luonnon viitteelliset puitteet tarjoavat siihen loputtomasti aineksia – mikään ei ole liian valmiiksi määriteltyä tai pureskeltua. Lapset itse luovat todellisuuden itseään varten ja itsensä näköiseksi, samalla he opettelevat huomioimaan toisten ajatukset ja näkökulmat. Lopputuloksen ainekset löytyvät luonnosta, minusta ja sinusta sekä luovuuden voimasta.

”Kuuntelen kun huilun ääni kaikuu kuusen latvustossa.

Keijut soittaa tarinan jossa, tarina on tehty meistä,

metsän pienimpien teistä.”

Satujenlaaksossa ei lapsi saa liikkua sydämensä kyllyydestä. Siellä se mitä lapsen keho pyytää, saa toteuttaa itseään hetki hetkeltä. Keho pyytää liikettä. Se haluaa hyppiä, kiivetä, tasapainoilla, roikkua, pyöriä, nostaa, kääntää, vääntää ja välillä levätä, huokaista. Lapsen sisäinen viisaus ajaa lasta liikkeeseen. Nyt on juuri oikea aika ottaa keho haltuun. Mitenkäs muutenkaan, kun nämä pienet tallaajat saavat joka aamu herätä ikään kuin uuteen kehoon. Raajat saavat pituutta, mittasuhteet muuttuu ja siinä harjoittelun lomassa karttuu uusia taitoja joita on päästävä testaamaan. Jokainen askel on erilainen metsän epätasaisella alustalla.  Mikään ei ole valmiiksi mitoitettua, vaan elämä tapahtuu standardivapaassa ympäristössä. Varmuus ja osaaminen saa kasvaa harjoittelun myötä, omassa tahdissa. Keho tietää, että pakkasella kiipeilypuun hennot oksat voivat napsahtaa poikki ja että sateen jälkeen maan päällä luikertelevat puiden juuret ovat liukkaita. Voiko maailmasta löytyä Eikä parempaa jumppasalia kuin metsä? Ja kuin itsestään aamupäivän aikana toteutuu leikki-ikäisten yleinen liikuntasuositus – reipasta liikuntaa vähintään kaksi tuntia päivässä.

Minä olen sinua varten

Aikuinen luo viitekehyksen kaikelle toiminnalle. Hän hengittää herkästi yhteistä ilmaa ja aistii sen eri vivahteita, yhteistä tunnelmaa. Hänellä on tarkat korvat joilla kuulla, silmät joilla nähdä ja suunnattoman suuri sydän, jolla tuntea. Aikuinen asettuu aloilleen ja luo omalla olemuksellaan asettumisen turvatilan, jossa lapset voivat levollisesti rentoutua, rentoutua olemaan lapsia. Aikuinen kannattelee ja on paikalla kun tarvitaan. Hän vastaa lapsen sisäiseen tarpeeseen kokea, että kaikki on hyvin, silloinkin kun elämä tarjoaa haasteita ja vastoinkäymisiä. Hän muistaa alati olevansa ihmisen kuva, sellainen joka on joka hetkessä jäljittelemisen arvoinen, aina sisäisyyttä myöten. Tämä tehtävä pyytää vilpitöntä läsnäoloa, erityisesti itseämme kohtaan. Rehellisyyttä ja avoimuutta, omien esteiden tunnistamista ja niiden raivaamista, jotta syli olisi avoin. Avoimuutta kohtaamiselle, yhteiselle matkalle. Metsän sallivuus luo helpottavaa tilaa tälle tehtävälle. Aikuisen on helpompi olla aikuinen ja antaa lapsen olla lapsi ja näin jotain arvokasta voi hengittää heidän välillään. Tässä kohtaamisen tilassa kukoistaa kasvun ihme.

Tuulisella polulla pieni käsi tarttuu omaani.

Sovitan askeleeni sinun tahtiisi.

Puristat tiukemmin ja minä annan sinun olla siinä.

Valkoposkihanhien satapäinen parvi pyyhkii ylitsemme.

Siiven iskut nostavat kysymykset huulillesi.

 

”Miksi takiaiset tarttuvat vaatteisiin?”

Jo ennen vastaustani saan niitä helmojeni iloksi keikkumaan.

”Miksi kivet ovat painautuneet hiekkatiehen?”

Kivillä on siinä hyvä olla, jo vastaat itsellesi.

Niin minullakin tässä vieressäsi.

 

Kun kysyt minulta takiaisista ja kivistä,

Kysyt samalla näenkö mistä olet tullut.

Kysyt näenkö kuka olet.

Juuri nyt näen.

Näen enkelipölyä harteillasi.

Näen sateenkaarisillan kajon vierelläsi.

Näen ihmisyyden kokoisen nupun sydämessäsi.

Näen kuinka polkusi on vapaa kulkea.

Näen sinun näköisen maailman.

 

Tuuli puskee selkämme takaa.

Se saa sinut hyppimään.

Katson jälkeesi kun jo menet.

Kultahiput hiuksillasi kimaltavat

Taivaallista valoa.

 

Kiitos pieni opettajani.

Tulit muistuttamaan minua.

(Laulut ja runot: Hoi lapsoset…Iina Heikkinen. Me koputamme…tuntematon. Kuuntelen kun… Ella ja Aleksi /Aarre. Tuulisella polulla…Susanna Suutarla)

Pähkinän kuoressa

Steinerpedagogisesti suuntautunut Luonnossa kotonaan Uikunkoto on 25 lapsen, pieni yksityinen päiväkoti Helsingin Viikissä. Uikunkoto on osa Taiga Child päiväkotiperhettä. Taiga Child päiväkodeissa steinerpedagogiikka ja Luonnossa kotonaan toimintaidea luovat perustan kaikelle toiminnalle. Luonnonmukaista päivähoitoa päiväkodeissa on tarjottu jo vuodesta 1999. Lisätietoja www.taigachild.fi

Susanna Suutarla
Steinerpedagoginen varhaiskasvattaja
Taiga Child Oy:n toimitusjohtaja